Suojeluskuntatykistön vaihteita

Museon tutkija FM Samuel Fabrin kertoi syyskauden viimeisessä luennossa 15. marraskuuta Suojeluskuntatykistön vaiheista

Teksti: Samuel Fabrin
Kuvat: Sirkka Ojala ja Tykistömuseon kokoelmat

FM Samuel Fabrin

Paikallistasolla toimineista suojeluskunnista annettiin 2.8.1918 asetus ja näin syntyi valtakunnallinen Suojeluskuntajärjestö tehtävänään ”edistää kansan puolustuskuntoisuutta sekä turvata laillista yhteiskuntajärjestystä”. Suomen sotaväestä järjestö itsenäistyi helmikuussa 1919. Merkittävä muutos suojeluskuntien johdossa tapahtui vuonna 1921, kun suojeluskuntain ylipäälliköksi valittiin silloinen KTR 1:n komentaja, jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg, joka korosti sisäpoliittisten tehtävien sijaan suojeluskuntien tehtävää Suomen turvaamisessa ulkoisilta uhilta. Malmberg toimi järjestön johdossa vuoteen 1944 eli sen lakkauttamiseen asti.

Suojeluskunnilla oli jo alusta alkaen aselajitoimintaa, joka monipuolistui ajan myötä. Tavallisen jalkaväkitoiminnan lisäksi harjoitettiin pioneeri, viesti, ilmatorjunta, laivasto ja jopa ilmailutoimintaa – sekä tietenkin tykistötoimintaa. Suojeluskuntain yliesikunnassa toimi tykistöosastoa ja suojeluskuntien tykistön tarkastaja. Ensimmäisenä tarkastajana toimi lokakuusta 1919 alkaen silloinen jääkärikapteeni Aarne Snellman, joka sittemmin kenraalimajurina kaatui jatkosodan ilmapommituksissa. 

Kuopion suojeluskuntapatteri harjoittelee vuonna 1935. Tykkinä 76 LK 13.

Vuonna 1920 laadittiin suojeluskuntain tykistöohjelma, jossa määriteltiin toiminnan päämäärät. Alkuvaiheessa painottui ajatus liikekannallepanossa valmiina sodan ajan yksiköinä toimimisesta. Vuosina 1919–1921 tykistösuojeluskunnat toimivat kolmella nimellä: Karjalan kannaksella toimivina asemapattereina, kenttäarmeijaan tarvittaessa liitettävinä aktiivipattereina sekä liikekannallepanossa muun muassa miehistötäydennyksestä huolehtivina reservipattereina. Vuonna 1921 valmiissa tuliasemissa valmiudessa olevien asemapatterien toiminta lopetettiin ja nimet yhtenäistettiin suojeluskuntapattereiksi. Helsingissä toimi ainoana Suomessa vuodesta 1925 lähtien suojeluskuntapatteristo.

Alkuvaiheessa tykistösuojeluskuntalaisten koulutustaso oli verraten heikko. Tasoa lähdettiin nostamaan aluksi tykistöpäällystökursseilla ja myöhemmin alipäällystö- ja miehistökursseilla. Paikallistasolla toiminta oli pääasiassa tykinkäsittely- ja suuntaamisharjoittelua. Marssiharjoituksia voitiin järjestää vain vähän, koska suojeluskunnilla ei ollut omia hevosia. Koulutuksessa auttoivat sotilasohjaajat ja myös tykistövaruskunnat, jotka lainasivat välillä myös hevosia suojeluskuntien käyttöön. Harjoituksiin osallistui yleensä noin 50 % suojeluskuntalaisista.

Turun suojeluskuntapatteri Sirkkalan kasarmin pihalla. Tykkinä 76 K 02.

Haukiputaan suojeluskuntapatteri ammunnoissa. Tykkinä 75 VK 98.

 
Kovapanosammuntoihin osallistuminen oli aktiivisempaa. Suojeluskunnat järjestivät myös omia ammuntoja. Maalialueet olivat usein järvien tai meren saarissa. Vuodesta 1924 alkaen suojeluskuntatykistön ampumamenetelmät yhtenäistettiin kenttätykistön kanssa, ja suojeluskunnat saivat käyttöönsä salaiseksi julistetun tulenjohtokortin. Ammunnoista oli laadittava ampumakertomukset yliesikunnalle. Vuonna 1928 perustetun Hämeenlinnan suojeluskuntapatterin ensimmäiset kovapanosammunnat järjestettiin 17.3.1929 Tyrvännössä. Suojeluskuntapattereiden pääkalustona 1920-luvulla olivat japanilaiset 75 mm vuorikanuunat, joita kenttätykistö ei ottanut omaan käyttöönsä. 1930-luvun loppupuolella pääkalustoksi oli noussut 76 K 02. 

Suojeluskuntatykistön merkitys oli alkuvaiheessa edes jonkinlaisen aselajitaidon omaavan reservin luomisessa – varusmiespalveluksen kautta muodostuva reservi kun oli itsenäisyyden alkuaikoina vielä pieni. Suojeluskuntapattereilla oli myös tärkeä rooli reserviläisten aselajitaitojen ylläpitäjänä etenkin ennen vuotta 1935, jolloin kokonaisten tykistöjoukkojen kertausharjoituksia alettiin viimein järjestää. Sotien aikana jo yhdenkin suojeluskunnissa säännöllisesti harjoitelleen tykinjohtajan merkitys ulottui yksikössä huomattavasi hänen omaa tehtäväänsä laajemmalle.

Pohjolasalissa luentoa kuuntelemassa oli 33 henkeä.